Ensimmäinen adventti

Huomenna se alkaa. Nimittäin joulukuu!
Eilen kävin Iisalmen vanhassa kirkossa laulamassa joululauluja perinteisessä joululauluillassa. Tuntuu ihmeelliseltä miten ne laulut tuntuu niin ihanilta, vaikka vuodesta toiseen lauletaan samoja lauluja. Tai se Hoosianna, kun kirkko on täynnä kaikenikäisiä ihmisiä, jotka seisten laulavat sydämensä pohjasta toivottaen Joulun Lapsen tervetulleeksi.

Sydän ja mieli on täynnä joulun odotusta: vielä 24 päivää jouluaattoon, mutta sitäkin parempaa on että 22 päivän päästä pääsen taas Arizonaan, sinne minne olen ikävöinyt siitä asti kun tulin Suomeen takaisin.  Toisaalta jännittää kun tulee ensimmäinen joulu poissa kotoa ja siellä jouluperinteet on varmasti ihan erilaiset kuin täällä, mutta mikä olisikaan parempaa kuin joulu oman rakkaan kanssa <3

Päiväkodin lasten kautta tuntuu, niinkuin itsekin eläisin sitä lapsuuden joulunodotusta. Mikään ei vedä vertoja lasten ilosta loistaville silmille, kun yllätyksenä lapsille pystytimme perjantaina joulukuusen, jonka lapset saivat itse koristella. Sitä samaa vilpitöntä iloa haluaisin jakaa jokaisen sydämeen. Toivon jokaiselle oikein ihanaa ja rauhallista joulun odotusta!
<3:llä Riikka

Sytytän kynttilöitä tänä jouluna
llon kynttilöitä surullisille
Toivon kynttilöitä sinne, missä on epätoivoa
Rohkeuden kynttilöitä sinne, missä pelko on lähellä.
Rauhan kynttilöitä myrskyjen runtelemiin päiviin,
Armon kynttilöitä helpottamaan raskaita taakkoja.
Rakkauden kynttilöitä jokaiseen sydämeen
Kynttilöitä, jotka loistavat koko vuoden

 -Howard Thurman-

Hiljaa leijaa maahan hiutaleet

Joko saa alottaa joulun, kuunnella joululauluja, leipoa torttuja ja pipareita? Tänävuonna joulumieli tuli varmaan aikasemmin kuin koskaan, joululaulut on pyörineet päässä jo yli kuukauden, varsinkin kun vajaat 2 viikkoa sitten sain lentoliput varattua ja varmistui että vietän tänävuonna jouluni Arizonassa!! Vaikka jouluun on vielä 2 kuukautta, niin joka päivä se tulee lähemmäksi...
  Lastentarha-apulaisen työ on muuttunut jo normaaliksi arjeksi ja jouduin huomaamaan miten helposti taudit leviää päiväkodissa kun itsekin pääsin osalliseksi iki-ihanasta lastentaudista, korvatulehduksesta joka tällähetkellä jyllää molemmissa korvissa. Kuitenkin ensimmäisen viikkojen kokemukset hyvästä työpaikasta on pysyneet samana ja tiedän että lasten kanssa haluan tehdä työtä :)
  Viime viikonloppu kului mahtavassa seurassa, kiitos siitä kuuluu ihanalle tyttöporukalle! Aamubrunssi voitti hotelliaamupalan ja vaikka ajomatka tuntui välillä tuskallisenkin pitkältä, oli se ajomatka kyllä joka kilometrin arvoinen, niin paljon voimaa ja piristystä antaa ystävien seurassa vietetty laatuaika.
  Tuntuu vaikealta uskoa että nyt se talvi oikeasti taas tuli, -10 asteen pakkanen tuntuu tässä vaiheessa tuskallisen kylmältä! Kauhulla jo odotan niitä seuraavia kymmeniä pakkasasteita mutta jospa niitä ei vielä vähään aikaan tulisi. Ja toisaalta pieni lumikerros näyttää aika kauniilta kun valo siihen heijastuu.

Syksyn säveliä

Blogikirjoittaminen on alkuinnostuksen jälkeen jäänyt kiireen ja laiskuuden takia. Nyt ajattelin pitkästä aikaa ryhdistäytyä ja koittaa saada edes jonkinlaisen postauksen aikaan. 1,5 viikkoa sitten rantauduin takaisin Suomeen, ja tähän ajan jaksoon onkin kertynyt hurjasti tapahtumia, mm yhdet häät ja ristiäiset, auton katsastus ja uusi työpaikka!
  Aloitin viikko sitten maanantaina uuden työni päiväkodissa, pääasiassa toimin apuopettajana eskarilaisten ryhmässä, mutta tarpeen mukaan autan myös muissa ryhmissä, pienimmät taitaa olla alle vuoden ikäisiä! Eka päivä oli melko rankka kun jetlag ja häähumu oli valvottanut koko viikonlopun, mutta onneksi pääsin lasten kanssa päiväunille ja loppupäivän onnistuin pysymään suurinpiirtein hereillä :D
  Ensimmäinen työviikko kului melko nopeasti, mutta kyllä silti perjantaina nautin täysin siemauksin siitä että oli viikonloppu! Viikon aikana nimet ja kasvot alkoi pikkuhiljaa käydä tutuiksi ja ainakin yhden viikon perusteella täytyy todeta että rakastan tuota työpaikkaa. Aikaisemmin jännitin että mitähän tekemistä keksin tälle syksylle ja ensikeväälle, mutta kuten sanotaan: asioilla on tapana järjestyä, ja yhtäkkiä sain työsopimuksen toukokuun loppuun asti!
   Nautin hämäristä syysilloista, kun voi tunnelmoida kynttilän valossa. Ja miten ihanaa onkaan, kun voi suoraan puusta syödä tuoreita omenoita, tai laittaa ruokaa äidin kasvimaan perunoista, porkkanoista, kurpitsasta ja sipuleista sekä pilkkoa sekaan metsästä kerättyjä sieniä. 
  Vaikka ruskanväreissä onkin oma kauneutensa, silti ikävöin Arizonan aurinkoa, kaktuksia, kuumuutta ja ihmisiä, ja sinne se oma rakas myöskin jäi odottamaan. 
Mielessä soi Tove Janssonin syyslaulun sanat:
         "Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa. Illat sammuvat kylmään hämäryyteen.
          Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa syksyiltani yksinäisyyteen.
          Kas, pimeähän saa sitä ajattelemaan, mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan.
          Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan, miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.
          Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,päivän ei hetket niin pitkiä lie.
          Suo valon syttyä, yö kohta saapuu, pois kesän kukkaset syksy vie.."

Campingia - fossil springs AZ

 Tämä viikonloppu lähti käyntiin leirielämän merkeissä. Kuten kaikki muutkin viikonloput, ei tältäkään viikonlopulta puuttunut jännitystä. Leiriytymisen oli tarkoitus alkaa vasta lauantaina, mutta vahingossa aloitin sen jo perjantaina, kun ilta venyi vähän myöhäiseksi ja kotiin tullessa ovet oli sisäpuolelta turvalukittu, joten niitä ei ulkopuolelta saanut avaimella auki. Jälleen kerran mietinnän paikka, mitäs nyt tehdään kun tällä tohelolla EI Vieläkään ole puhelinta :D Ei siis auttanut muu kuin keksiä reitti takapihalle joka on aidattu n- 2 metrisellä aidalla. Kiipesin roskiksen päälle, siitä aidalle ja aidalta hyppäsin maahan. Onneksi takapihalla on keinu jossa on pehmusteet, joten ei auttanut kun mennä siihen nukkumaan. Toinen hyvä asia oli että Phoenixissa yöt on kesällä todella lämpimiä, 30-35 c, eli ehkä vähän turhankin kuumia, mutta onneksi pihalla oleva uima-allas viilensi hiukan ja lopulta taisin nukahtaa.
 Jossain vaiheessa yötä herään kun takakuistille syttyy valo ja muriseva pikkukoira saapuu takapihalle, mutta leppyy kun huomaa että se on vain minä. Hetken päästä hiippailen sisään toivoen että en törmää keneenkään, mutta perheen 6-vuotias poika tulee vastaan ja ihmettelee että missä olen ollut. Kerron nukkuneeni takapihalla ja toivon että vanhempien ei välttämättä tarvi tietää asiasta.. Tämä aamuvirkku kertoo heränneensä eikä aio enää nukkua, kello näyttää 4.20, joten minä hiippailen omaan sänkyyni ja hetken päästä komennan tämän aamuvirkunkin nukkumaan. En meinaa enää millään saada unta, mutta lopulta joskus kuuden aikoihin uni vie voiton.
 Herätyskello soi 7.45, ei auta kuin kammeta sängystä ylös suihkuun ja aamupalalle, sen jälkeen kauppaan miettimään että minkäverran ja minkälaista ruokaa kannattaa ottaa yhden yön vaellukselle. Noin tunnin mietinnän jälkeen ostokset on saatu kasaan. Rinkat tuntuu melko painavilta, huolestuttaa jo etukäteen miten jaksaa vaeltaa peräkkäisinä päivinä edestakaisin lähes 8 kilometriä kumpaankin suuntaan rinkka selässä, mutta suomalaisella sisulla on selvittävä! Onneksi pojat lupaa kantaa teltan. Puolen päivän jälkeen kaikki 7 vaeltajaa on vihdoin valmiita lähtemään 2 tunnin automatkalle ja suurinpiirtein samanmittaisella vaellukselle. Ilma on melko ihanteellinen, tosin 10-15 astetta viileämpi olisi huomattavasti miellyttävämpi vaellukselle.

  Menomatka on pelkkää alamäkeä, mutta kivien takia melko haasteellista mentävää. Suunnilleen ensimmäisen mailin jälkeen astun jalalla vinooon ja kompastun niin että lyön polven ja kyynärpään maahan, ja polvi turpoaa lähes kaksinkertaiseksi normaaliin verrattuna. Mutta ei auta kuin purra hammasta ja särkylääkkeen voimalla jatkaa matkaa. Viimeinen maili alkaa olla melko tuskaa, mutta lopulta lähestyvän vesiputouksen ääni antaa lisää voimaa ja perille selvitään! Teltan pystytyksen jälkeen on hetki aikaa levähtää ja syödä ennen kuin lähdetään uimaan vesiputouksille. Vesi on kylmää mutta virkistävää ja maisemat aivan huikeat!

Uimisen jälkeen on ruoka-aika, ruokana lihastroganoffia makaroonilla sekä avokado täytteisiä leipiä. Jälkiruuaksi läheisestä omenapuusta omenoita ja pensaasta karhunvatukoita! Pimeä tulee melko pian, 7 jälkeen on jo ihan mustaa, joten me pelattiin taskulampun valossa teltan sisällä korttipelejä. Yhdeksään mennessä kaikki on jo valmiita nukkumaan. Hetken päästä kuuluu poikien ulinaa  kun haisunäätä on saapunut leiriin ruuan tuoksun perässä, ja samalla päästelee hajumerkkejä. Kaikki pojat nukkuu taivasalla, joten hajulta ei voi välttyä. Onneksi telttakangas suodattaa skunkin hajut. Ympäriltä kuuluu mielenkiintoisia ääniä, tuntuu kuin olisi keskellä viidakkoa äänten ja tuoksujen perusteella. Jossain vaiheessa yötä tulee todella kylmä, mutta kai sitä muutamia tunteja sai aamuun mennessä nukuttua, kun kaikki alkoi jo 7 jälkeen heräilemään. Aamupalan jälkeen käytiin valokuvausreissulla ja sen jälkeen suunnattiin jälleen kerran vesiputouksille, lopulta jopa minä uskaltauduin hyppäämään vesiputouksesta alas!!!!

 
   Me käytiin uimassa jokea pitkin alas, uimalasit päässä näytti aivan uskomattomalta kun vesi oli niin kirkasta, ja vedessä näkyi kaloja, puita ja upeita kasveja. Jossain vaiheessa virta kävi liian kovaksi ja meinasin lähtä virran mukaan, mutta onneksi kanssamatkustajat piti minusta huolta ja kiskoi turvaan kun omat voimat ei riittäneet. Ehkä yksi elämän hienoimmista kokemuksista, harmi vaan että en omista vedenpitävää kameraa niin ne uskomattomat maisemat jäi ikuistamatta, mutta mielestä ne ei kyllä varmaan poistu koskaan!
 Erään pojan reppuun oli mönkinyt skorpioni, joten kauhulla tutkin omaa rinkkaani joka onneksi oli välttynyt elukoilta. Patikointimatka takaisin alkoi iltapäivällä, ja heti alussa polun vieressä oli käärme, joka onneksi luikerteli pian piiloon. Kunto meinasi loppua heti alkuunsa, mutta puolivälin pysäkillä pähkinät ja suklaa antoi lisäenergiaa ja hetken verran kulku oli taas helpompaa. Matkan aikana ajattelin monta kertaa että en selviä ylös ja perille asti, mutta onneksi mukana oli tsemppaajia ja lopulta selvisin vaikka viimeiset metrit oli yhtä tuskaa. Silti jos vielä joskus lähden patikoimaan, haluan etukäteen kohottaa vähän kuntoa, koska kuukauden liikkumattomuuden jälkeen tuo patikointi reissu oli todella haastava suoritus, varsinkin kun hellettä oli suunnilleen 40 *C.

Kuvittele jos niin kävisi

Olipa kerran, ihana päivä vesipuistossa, sen jälkeen päivällinen Mexicolaisessa ravintolassa ja mangosmoothieta kahvilassa. Olipa sen jälkeen auto, joka ei halunnut käynnistyä, mutta joka puolen tunnin suostuttelun jälkeen lähti käyntiin. Oli myös hieno auringonlasku, tiedättekö, miten hieno on auringonlasku aavikolla, kun taivas kaktuksien takana alkaa punertamaan ja auringon säteet painuu vähitellen kaktusten taakse, kadoten jonnekkin kauas autiomaahan.
 Sen jälkeen kolme hurjapäätä lähti pyöräilemään, vaikka oli ihan pilkkopimeää mutta silti lämpötila ainakin 35*C astetta. Ensin yhteen suuntaan ylämäkeä, sitten samaa tietä alaspäin, yhteensä reilu 15 mailia eli noin 25 kilometriä. Eräs pieni suomalaistyttö melkein törmäsi kojoottiin pyörällä hurjastellessaan, mutta onneksi tämä viaton luontokappale kerkesi juuri ja juuri alta pois. Takaisin autolle tullessa oli kiitollinen olo, miten mukavaa voikaan olla elämä, ja miten taas oli yksi niin hyvä päivä takana. Mutta vaikka kello alkoi lähestyä puoltayötä, ei se suinkaan tarkoittanut että päivän tapahtumat siihen päättyisi.
 Kaksi on autossa matkustajaa. Tai oikeastaan yksi, koska toinen on kuski. Yhtäkkiä takana poliisiauto laittaa valot päälle, ja käskee siirtymään tiensivuun. Ajattelet, että ei se mitään, nopeus oli rajoitusten mukainen, joten todennäköisesti pian päästään jatkamaan matkaa. Poliisi alkaa kuulustella, kyselee onko kuski ollut koskaan pidätettynä, ja kuulet ystäväsi olleen pidätettynä syystä jota et ikinä toivoisi kenellekään lähipiirissä olevalle. Kuski astuu autosta ulos, siirtyy poliisiauton penkille ja paikalle tulee lisää poliiseja. Poliisit alkaa kuulustella kyytiläistä, ihmettelevät, mitä suomalainen tekee Arizonassa.
 Poliisi toisensa jälkeen tulee paikalle, kysyy samat kysymykset uudelleen ja uudelleen, lopulta toteaa että valitettavasti joudut etsimään jonkun toisen kyydin kotiin, onko ketään kelle voit soittaa tai omistatko luottokorttia niin että pääset taksilla kotiin? Soittaminen on aika vaikeaa jos on hukannut oman puhelimensa ja kaikki numerot, eikä ole vielä tilalle saanut uutta puhelinta. Mutta kelle voit soittaa yöllä, kun kello on jo 00.20. Onneksi mieleen muistuu kolmas pyöräilijä, ja etsintöjen jälkeen löytyy kuskin puhelin autosta penkin alta, ja pelastava enkeli vastaa unisena puhelimeensa ja lupaa tulla hakemaan tyttöraukan.
  Poliisi antaa kyydin huoltoasemalle, joka on ainut paikka mikä on siihen aikaan auki. Huoltoaseman pihassa kyyneleet alkaa valumaan pitkin poskia, ja ohikulkevat ihmiset tulevat tarjoamaan apua. Osa tarjoaa kyytiä, osa rahaa, osa kysyy tarvinko syömistä tai juomista. Lopulta odotettu kyyti saapuu paikalle ja helpotus valtaa mielen. Nukkumaan mennessä päässä pyörii valtavasti ajatuksia, mutta päällimmäisenä mieleen nousee ajatus, että selvisin sittenkin, taas minusta pidettiin huolta ja varjelus kulki mukana, vaikka niin paljon itsekin olen virheitä tehnyt.

Harakanvarpaita aavikkohiekalla

Pitkään oon jo miettinyt, että ois kiva alkaa kirjottelemaan blogia, mutta koskaan en oo vielä saanu aikaseksi. Nyt kuitenkin tänään tuli mieleen lause, jonka sain eräästä karkkipaperista; make someday today.
Tuo sama karkkipaperi oli pitkään minun puhelimen takakuoressa, mutta nyt sitä puhelinta ei enää ole koska hukkasin sen kolme päivää sitten. Nyt vaan pitäis yrittää keksiä jotakin kirjotettavaa niin että joku jopa saattais jaksaa lukea.

 Matkustaminen on aina ollut minun sydäntä lähellä, tälläkertaa olen Arizonassa jo toista kertaa. Ensimmäistä kertaa olin ulkomailla muistaakseni 5-vuotiaana, kun kävin perheen kanssa Tukholmassa, siltä reissulta muistan vieläkin joitakin hetkiä hyvin elävästi. Sen jälkeen olen  käynyt perheen kanssa Unkarissa, Itävallassa, Sloveniassa, Kroatiassa, Virossa, Norjassa, Espanjassa ja Teneriffalla, orkesterimatkoilla Virossa ja Ruotsissa, Saksassa ja Ranskassa, kuoromatkalla Unkarissa, luokkaretkellä Siciliassa, lomamatkalla Mexicossa, au pairina Yhdysvalloissa sekä henkilökohtaisena avustajana Kanarian saarilla.
 Eri maita on siis kertynyt Suomen lisäksi yhteensä 13 + lisäksi vaihdot eri maitten lentokentillä. Seuraavaksi haluaisin päästä käymään Lontoossa sekä Italiassa Toscanassa. Haaveilen myös, että vielä jonakin päivänä pääsisin Uuteen Seelantiin tai Australiaan.
 Ensimmäistä kertaa Amerikkaan tullessa ei tarvinnut miettiä kauan ennenkuin ostin lentoliput, ja niin pieni tyttö lähti yksinään keskelle suurta maailmaa. En edes tiennyt Phoenixin olevan keskellä aavikkoa, joten yllätyin melkolailla saapuessani keskelle hiekkaa ja kaktuksia. Toisella kertaa tänne tullessa tiesin jo mitä odottaa, mutta silti kuumuus yllätti, +50 c asteen helteitä on vaikea kuvitella ennenkuin sen todella kokee!

Vaikka monet ihmettelevät, miksi tuhlaan niin paljon rahaa matkustamiseen ja lentolippuihin, en silti kadu yhtäkään tekemääni reissua ja tyhjentyvää tiliä, koska ne kokemukset mitä näiltä matkoilta on kertyneet, on arvokkaampia kuin mikään raha, ja jos on mahdollista nähdä maailmaa ja nauttia elämää, niin tiedän että sen paremmin en rahojani voisi käyttää! :)