I've been thinking of you

We need each others

we need the open arms

parent's experience

and the child's gaze.

We face disappointments,

joys and surprises

together side by side.

We sung that song with Finnish lyrics last summer at our wedding. How little we knew about the future! This past year has probably been one of the most hardest years in my life. Since May we had to wait the decision of the residence permit, what got denied at the first trial, but luckily we finally got the positive decision. This past year has been full of expectations, dreams, disappointments, happines and longing. Actually it has been everything that has said in that song. 

If somebody had told me earlier, that the most of our first marriage year we would stay in constant uncertainty of future, while the ocean and thousands of kilometres are separating us and while this new life is growing inside of me, would I have been brave enough for facing all of this? Maybe I might have considered it another time, but I wouldn't chance my part in this life with any price.

The airports have became to an important part of our lives. All the emotions can fit in there. There are joy of leaving, and the sorrow of separating. Every time the joy and sorrow are strongly there with us, because it means that one of has have to leave his own country. 

I keep constantly hearing this question, how have you managed all these changes? In every moment there is strong faith in the future, and love what gives the power for every moment. And even though there are moments when everything feels falling apart, things could always be even worse. After all almost everything is about your own attitude, and about the decisions; if I decide to give up, or if I would just be happy with everything I have right now. 

At the end I want to thank all of you, who have been supporting us, remembered us with your words, thoughts and prayers. Everytime I get this warm feeling in my heart, when I hear somebody saying "I've been thinking of you". Less than in a week the airplane will land again on Finnish soil. This time it has permit to stay, even for the whole year, as the card what came from the immigration center says.

p.s. Forgive me my grammatical mistakes, this is the first blog text I've ever written in English.

Olen muistanut sinua

Toistamme tarvitsemme,

syliä avointa.

Vanhemman kokemusta

ja lapsen katsetta. 

Kohtaamme pettymykset,

ilot ja yllätykset

toistemme rinnalla. 

Tätä lauloimme meidän häissä viime kesänä. Miten vähän tiesimmekään tulevasta! Ja onneksi emme tienneet. Kulunut vuosi on ollut varmaan tähän astisen elämäni rankin vuosi. Toukokuusta asti saimme odottaa päätöstä oleskeluluvasta, joka ensimmäisen käsittelyn jälkeen hylättiin, mutta onneksi toisella kerralla saimme lopultakin myönteisen vastauksen. 

Kulunut vuosi on ollut täynnä odotusta, unelmia, pettymyksiä, onnea ja ikävää. Oikeastaan kaiken voi tiivistää nuihin laulun sanoihin. 

Jos joku olisi kertonut minulle etukäteen, että suurimman osan ensimmäisestä avioliittovuodestamme vietämme jatkuvassa epävarmuudessa tulevasta, valtameren ja satojen tuhansien kilometrien erottaessa meitä sekä uuden perheenjäsenen kasvaessa sisälläni, olisinko uskaltanut ryhtyä tähän kaikkeen? Ehkä olisin harkinnut toisen kerran, mutta osaani en silti vaihtaisi mistään hinnasta. 

Meille lentokentistä on tullut merkittävä osa elämäämme, ja sinne mahtuu koko tunteiden kirjo. Sinne mahtuu lähtemisen riemua, sekä eron tuskaa. Jokaisella kerralla ilo ja suru ovat vahvasti mukana, koska aina jompi kumpi joutuu jättämään taakseen kotimaan. 

Kuulen jatkuvasti kysymyksiä, miten olet jaksanut kaiken tämän muutoksen? Jokaisessa hetkessä kantaa vahva luottamus tulevaan, sekä rakkaus joka antaa voimaa joka hetkeen. Ja vaikka välillä kaikki tuntuu kaaokselta, asiat voisi olla paljon huonomminkin. Kaikkihan on loppupeleissä pitkälti omasta asenteesta kiinni, ja siitä, että päätänkö luovuttaa, vai olenko onnellinen siitä mitä minulla on juuri nyt. 

Lopuksi haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette kulkeneet rinnallamme, muistaneet meitä sanoin, ajatuksin ja rukouksin. Joka kerta mieltäni lämmittää, kun kuulen jonkun sanovan "olen muistanut sinua". Enää alle viikko, kun lentokone jälleen laskeutuu Suomen puolelle. Tällä kertaa sillä on lupa jäädä, vaikka koko vuodeksi, kuten maahanmuuttoviraston myöntämässä kortissa lukee. 

Kielteinen päätös

   Tähän asti kaikki ovat vakuuttaneet, että tottakai se oleskeluluvan päätös on myönteinen, miksi ei olisi? Itsekin uskoin siihen samaan, tähän aamuun asti. Kuukausi sitten saimme tiedon siitä, että oleskeluluvasta on tehty päätös. Koska Caleb oli Jenkeissä, soitin poliisilaitokselle saadakseni lisäinformaatiota. Siellä minulle sanottiin, että päätöksen tulosta ei voi kertoa minulle, vaan Calebin pitää itse mennä käymään poliisilaitoksella tultuaan Suomeen.
   Olimme jo suunnitelleet, miten Caleb voisi aloittaa työt toivon mukaan heti tultuaan Suomeen, ja pian voisimme ostaa uuden auton, jotta 100 km työmatka olisi turvallisempaa ajaa. Tänään pääsimme vihdoin käymään poliisilaitoksella, jossa saimme tyrmäävän vastauksen: lupa on hylätty! Työnantaja, jonka kanssa työsopimus oli allekirjoitettu, olikin päättänyt peruuttaa lupaamansa työpaikan, viitsimättä sitten ilmoittaa siitä meille millään tavalla. Tämä tuntuu niin epäreilulta ja kohtuuttomalta, että me ollaan odotettu tätä luvan käsittelyä lähes puoli vuotta, ja nyt ollaan taas lähtöpisteessä.
   Onneksi sentään poliisilaitoksen virkailijalta löytyi sen verran inhimillisyyttä, että Caleb sai jättää uuden oleskelulupahakemuksen (tällä kertaa perhesiteen perusteella) samalla reissulla, ilman että meidän olisi taas erikseen pitänyt varata aika sinne. Tosin tästäkin hakemuksesta piti taas erikseen maksaa. Tällä kertaa hakemuksen käsittelyajaksi arvoitiin noin 3 kuukautta, ja sinä aikana ei luonnollisestikaan saa tehdä Suomessa töitä. Tosin eipä sitä työpaikkaakaan enää ole. Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä, että Calebin täytyy taas lähteä Arizonaan töihin, koska muuten sitä rahaa ei tule mistään. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että meidän osalta tämä etäsuhde ei tule varmaan koskaan loppumaan. 
   Vaikka tämä tilanne alkaa jo tuntua toivottomalta, onneksi meillä on laaja tukipiiri, joka jaksaa kannustaa meitä ja kerta toisensa jälkeen vakuuttaa, että kyllä kaikki vielä joskus järjestyy. Kaikella on aikansa. Iloa tähän päivään tuo kirkas auringonpaiste, sekä pieni ihmisenalku, joka kellii mahassa tietämättä mitään tämän maailman vääryyksistä. 

muumimamman voimajuoma

Ikävä, joka ei koskaan lopu

   Ajattelin nyt taas pitkästä aikaa kääntyä blogin puoleen, kun monilta on tullut kyselyitä sen oleskelulupahakemuksen suhteen. Kesä on jo kääntynyt syksyn puolelle, eikä asia ole edennyt oikeastaan millään tavalla vieläkään. Hakemus on ollut käsittelyssä kesäkuun alusta asti, ja sitä todennäköisesti saadaan vieläkin odotella pitkään. Muutama viikko sitten olimme yhteydessä maahanmuuttovirastoon, josta saimme kuulla, että hakemus ei ole vielä edennyt niille asti. Siinä vaiheessa kun se sinne lopulta päätyy, menee käsittelyssä 1-2, todennäköisesti kaksi kuukautta. Työthän olisi pitänyt alkaa jo kesäkuussa, mutta luonnollisestikaan ilman työlupaa ei saa mennä töihin.
   Tämän tiedon kuultuamme päädyimme siihen, että Calebín olisi parempi lähtä töihin Yhdysvaltoihin takaisin, kunnes lupa-asiat selviävät. Minulla alkoi opiskelut tällä viikolla, eikä 500 euron opintotuella elätä 2 ihmistä kun omalla kohdallakin se tekee tiukkaa. Tosin olen kiitollinen siitä, että Suomessa ylipäänsä kyseisiä tukia myönnetään. Keväällä luulin, että tämä etäsuhteessa eläminen olisi lopultakin ohi, mutta toisin kävi. Onneksi kaikki on kuitenkin vain väliaikaista. 
   Tiistai aamuna jätin haikeat hyvästit rakkaalleni, kun sinne se taas lähti kohti villiä länttä ja kaktusten maailmaa. Se toinen osapuoli onneksi oli hyvin onnellinen edessä olevasta matkasta. Täällä sään vaihtuessa vähitellen harmaaksi ja sateiseksi, siellä aurinko lämmittää edelleen ilman lähes 40 asteiseksi. Siellä on myös oma perhe ja kaverit, joiden kanssa kommunikointi sujuu mutkatta kun kaikilta löytyy yhteinen kieli. Sitä paitsi 4 kuukautta on nuorelle miehelle todella pitkä aika olla tekemättä töitä oudossa kulttuurissa sekä uuden kielen parissa. Varsinkin kun tiedostaa sen, että koko tuon ajan olisi voinut olla töissä, jos niille muutamalle lappuselle saataisiin se hyväksyntä. 
   Nyt ei siis auta kuin mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja nauttia niistä aurinkoisista hetkistä mitä vielä silloin tällöin on tarjolla. Ja loppujen lopuksi 8 viikkoa on aika lyhyt aika, ensimmäinen viikkohan on kohta ohi! Sitä vain toivon, että siihen lokakuun loppuun mennessä ne lupa-asiat olisi vihdoin selvät, ja että normaali elämä täällä Suomessa pääsisi vihdoin alkamaan. 

Kun usko Suomeen loppui

   Menin viimekesänä kihloihin amerikkalaisen miehen kanssa. Päätimme, että kesällä  2016 menisimme naimisiin, ja jäisimme Suomeen asumaan, koska sain juuri opiskelupaikan yliopistosta. Ajattelimme olla hyvissä ajoin liikenteessä oleskeluluvan suhteen, mutta heti alkuun saimme tyrmääviä vastauksia: oleskelulupaa perhesiteen perusteella ei voi hakea ennen kuin olemme virallisesti naimisissa, ja työviisumia ei voi hakea kuin vasta sitten, kun työsopimus on allekirjoitettuna. Seuraavaksi ongelmaksi tuli avioliiton esteiden tutkinta. Esteiden tutkintaa ei voi tehdä kuin 4 kuukautta ennen naimisiin menoa, joten sen hakeminen oli mahdollista aikaisintaan maaliskuussa. Hankimme kaikki tarvittavat dokumentit valmiiksi, mutta siviilisääty toditusta emme saaneet, koska Yhdysvalloista kyseistä dokumenttia ei ole saatavilla. Vaihtoehtoina olisi käynti Los Angelesissa Suomen konsulaatissa, tai Helsingissä USA:n konsulaatissa todistamassa olevansa naimaton. LA:n konsulaattiin matka kestäisi noin 12 tuntia, kun taas Helsingin konsulaatti on maapallon toisella puolella. Calebilla oli tarkoitus tulla Suomeen vasta juuri ennen häitä, mutta nyt tuloa piti aikaistaa muutamalla viikolla jotta esteiden tutkinta saataisiin tehtyä.
   Kävin maaliskuussa Yhdysvalloissa, ja kävimme siellä Arizonan Maricopa countyn oikeustalolla tekemässä esteiden tutkinnan, eli todistimme olevamme menossa naimisiin, ja saimme siitä Marriage License dokumentin, eli siis esteiden tutkinta lomakkeen. Kyseisessä lomakkeessa on oikeustalon leima ja virkamiehen allekirjoitus, joten ajattelin sen käyvän siviilisäätytodistuksen sijasta Suomessa. Jälleen kerran sain tyrmääviä vastauksia: Eihän Suomen viranomainen voi tietää, onko kyseessä virallinen paperi, siihen pitäisi saada apostillen leima! Kuitenkaan maistraatti ei voi myöntää sitä leimaa, koska kyseessä ei ole Suomessa tehty lomake. Sitä vaan  ihmettelen, että mikähän ihmeen leima siinä sitten pitäisi olla että kelpaisi Suomessa viranomaiselle, jos kerta oikeustalon leima ei ole pätevä. Kenties Obaman allekirjoitus?
   Seuraavaksi uutisoitiin, että Suomeen pyritään saamaan laki, joka estää perhesiteen perusteella myönnettävät oleskeluluvat, jos tulot eivät ole riittävän suuret. Kyseistä lakia yritetään saada jo kesään mennessä voimaan, jonka seurauksena meillä ei olisi mahdollisuutta jäädä Suomeen asumaan, koska minun tulot opiskelijana & keikkatyöläisenä eivät riittäisi kattamaan vaadittavia tulorajoja. Toivottavasti tämä järjetön laki ei astu voimaan, edes suuri osa suomalaisista ei saa kuukaudessa niin paljon palkkaa, että vaaditut rajat ylittyisivät.
   Lopulta tuntui, että ihme on tapahtunut: Calebille tarjottiin työpaikkaa yhdestä Suomen parhaiten menestyvästä rakennusalan yrityksestä. Työtä edeltäisi 4 kuukauden mittainen koulutusjakso, joka järjestettäisiin yhteistyössä työ- ja elinkeinoviraston kanssa. Koulutuksen olisi tarkoitus alkaa jo toukokuun lopulla, eli aikaa ei ole enää kuin kuukausi, mutta edelleenkään koulutuksen tarkat päivämäärät eivät ole tiedossa, ja sen vuoksi myöskään työsopimusta ei voi allekirjoittaa. Tämä johtaa taas siihen, että työviisumia ei voi hakea, koska työsopimusta ei ole allekirjoitettuna. Lisäksi Suomen byrokratia pistää kapuloita rattaisiin, koska Yhdysvaltain kansalaisena Caleb lasketaan niin sanottuun kolmanteen luokkaan. 1.Luokkaan kuuluvat suomen kansalaiset, 2. luokassa ovat Eurooppalaiset, ja 3. luokassa Eu:n ulkopuoliset. Koulutukseen otettavat henkilöt otetaan tämän luokkajaon perusteella, eli selvää syrjintää! Esteeksi muodostuu myöskin työlupien käsittelemisaika, joka helsingissä on tällä hetkellä noin 6 kuukautta, vaikka maksimi aika pitäisi olla 4 kuukautta. Pienemmillä paikkakunnilla käsittely voisi tapahtua jopa 2-3 kuukaudessa, mutta ei mitenkään kuukauden aikana, niin että Caleb voisi aloittaa koulutuksen toukokuun lopussa ja sen seurauksena saada kunnon työn. Kuitenkin tuntuu, että mahdollisuudet yritetään estää kaikin keinoin erilaisten lakipykälien avulla.
   Kaiken tämän jälkeen en ihmettele yhtään, miksi Suomen taloustilanne on niin heikko, ja miksi täällä on niin paljon työttömiä. Kuka jaksaa edes yrittää hakea töihin, kun työn saaminen tehdään niin vaikeaksi? Tässäkin tapauksessa työpaikka olisi ollut valmiina, mutta viranomaiset eivät ole kiinnostuneita asioiden hoitamisesta. Onko parempi, että Calebista tulee syrjäytynyt työtön, sekä meistä toimeentulo tuilla eläviä?  Ja kaikki vain siksi, että täällä asioiden hoitaminen on tehty aivan liian monimutkaiseksi. Mihin tästä maasta on hävinnyt tasa-arvo, ihmisoikeudet ja inhimillisyys?
 

Se erilainen päivä

   Jos aamu alkaa ihan eri tavalla ku mitä on suunnitellu, voi koko päivästä tulla ihan erilainen.
Tänä aamuna olin lähdössä kouluun, kun mun auton vaihelaatikko oli päättänyt yön aikana jäätyä niin, että ei se vaihdekeppi hievahtanutkaan. -30 asteenkin pakkasella ne vaihteet vielä toimi, joten en olis uskonut että tämmöinen pikkupakkanen jäädyttäis ne ihan täysin. Onneksi mulla ois ollu vaan tunti koulua, joten päätin pitää vapaapäivän. Sen kunniaksi kävin kaupassa ostamassa mm. tulppaaneja ja kylmäsavulohta, mikä on minun suurinta herkkua. Tein lounaaksi pannukakkua Myllynparas pannukakkujauhoista, johon päälle tein siitä lohesta ja turkkilaisesta jugurtista täytteen, lisäksi laitoin sen pannarin päälle avokado tahnaa, salaattia ja tomaattia. Jälkkäriksi söin pannukakkua Ben&Jerry jäätelöllä ja lettuhillolla, ei siis mitään ihan jokapäivästä opiskelijaruokaa.
   Sää oli mitä täydellisin, -8 astetta pakkasta, täysin kirkkaan sininen ja pilvetön taivas, ja niiin ihana auringon paiste! En muista millon olisin viimeksi nähnyt niin kirkasta taivasta. Koska minulla ei tälle päivälle ollut pakottavia tehtäviä, vedin monot jalkaan ja marssin sukset kainalossa hiihtoladulle. Tuskinpa kovin monessa lähes 200 000 asukkaan kaupungissa pääsee vasta ajetulle hiihtoladulle kävelymatkan päässä keskustasta. Olin ajatellut maksimissaan 4-5 kilometrin lenkkiä, mutta sukset luisti ja ilma oli niin ihana, että lopulta päädyin hiihtämään lähes 10 kilometriä, ja oon niin ylpeä itestäni! Tosin loppumatkasta vauhti alkoi hyytyä ja voimat loppua, mutta sisulla vetelin loppuun saakka. Mieli olis tehny vielä hiihtää enemmänkin, mutta voimat loppui kesken. Jospa näitä hiihtokelejä tulis vielä paljon lisää!
   Loppupäivän ohjelmaan kuului hygieniapassitesti, joka onneksi meni hyväksytyksi läpi, ja auton vaihteetkin lähti toimimaan. Sen jälkeen matka jatkui yliopistolle ja orkesteriin. Oon aina pelännyt niitä moottoritien mutkaisia ramppeja, että jos auto lähtis siinä luisuun, niin miten ihmeessä siitä oikeen selviää. Tänään tuli todistettua että kyllä se on mahdollista niin, että autoon ei tule naarmuakaan. Onni onnettomuudessa, ja kyllä joutui minun ajotaidot kovalle koetukselle.
   Nimittäin orkesterista takaisin tullessa se tapahtui. Ilmeisesti aloin kiihdyttämään liian nopeasti ennen sen mutkan päättymistä, ja auto lähti sivuluisussa kohti vasenta kaidetta. Juuri ennen kuin luulin törmääväni, ajattelin että voi ei, mun viulu on vänkärin paikalla edessä lattialla, toivottavasti se ei hajoa siinä rysäyksessä. Viime hetkellä vältyin törmäykseltä, ja matka jatkui kohti oikeaa laitaa. Tällä kertaa mietin takana olevaa autoa, ja ajattelin että toivottavasti se ei tuu mun perään pahki. Seuraavaksi olin taas lähellä vasemman puolen kaidetta, ja ajattelin miten paljon rakastan Calebia, eikä meidän häistä tulis mitään jos nyt törmäisin. Vielä kerran auton keula yritti pyrkiä kohti oikeaa laitaa, mutta tällä kertaa reuna pysyi jo kauempana, ja lopultakin keula osoitti oikeaan suuntaan. Kädet ja jalat täristen jatkoin matkaa, kiitollisena siitä että selvisin hengissä eikä mitään vahinkoa sattunut. Kotipihassa oli pakko heti ensimmäisenä ottaa puhelin käteen, ja soittaa se niin tärkeä puhelu: I love you so much!

www.hopottajat.fi/pannukakkujauho #paraspannari #hopopannari

Kesän lapsi

   Näin tänään ihmisiä, joita en oo pitkään aikaan nähnyt, ja tuli puhetta siitä, että vieläkö kirjoitan blogia. Muistin että ai niin, minullahan tosiaan on semmonenkin, ja mielessä alkoi heti pyörimään asioita joista vois kirjottaa. 
   Ennen talvea päätin asennoitua niin, että tänä talvena en inhoa talvea. Kuitenkin jostakin syystä joka vuosi se tulee vastaan, että ei tämä talvi oo minua varten. Onneksi nyt silti ollaan jo voiton puolella, kun pimeimmät kuukaudet on selätetty, ja tänään kuulin pitkästä aikaa talitinttien laulua! Lähes koko tämän tammikuun pakkasherra paukutteli armottomia pakkasia, ja tuntui että eikö tämä kylmyys lakkaa ikinä kun mittari pysytteli kolmatta viikkoa -30*C lähettyvillä.  Pahimpien pakkasten aikaan aloin siivoamaan vaatekaappia, ja kaapin perällä käyttämättömänä olevat kesävaatteet ei helpottanu yhtään minun kesän kaipuuta, päin vastoin, teki mieli vetää shortsit jalkaan ja uhmata talvea. Sen sijaan päädyin kääriytymään paksuun huopaan ja join teetä litratolkulla siinä toivossa että kyllä se kesä sieltä vielä joskus tulee... Perjantaina kuitenkin yllätyin ulos mennessä, kun yhtäkkiä ilma olikin leuto ja tuntui niin lämpimältä, kun pakkasta ei ollutkaan enää kuin -5 astetta!
   Olin päättänyt, että tänävuonna pysyttelen koko talven Suomessa, kun opiskelijabudjetilla ei hirveesti matkustella. Tulevat häätkään ei tee rahatilannetta yhtään sen helpommaksi, mutta eihän tätä ikävää ja kylmyyttä kestä kukaan! Jotenkin sitten vahingossa törmäsin matkatarjouksiin, joitten hinnat näytti poikkeuksellisen matalilta, ja kiusaus kasvoi entisestään. Lopulta Caleb lupautui maksamaan mun lentoliput, ja kun löysin meno-paluu liput jotka maksoi vähemmän kun yleensä yhdensuuntainen lippu, niin eihän sitä tilaisuutta voinut jättää käyttämättä! Maaliskuussa saan pakata laukkuni ja lähtä nauttimaan Arizonan auringon paisteesta melkein kahdeksi viikoksi! 

Maailmaan, mä avaraan,

jos mennä voisin vaeltamaan

ja voisin nähdä kaiken sen,

myös paikankin niin lämpöisen.

Mikä ohjaa kohtaloa?

Mikä on ollut ainiaan?

Maailmaan, niin avaraan

jos mennä voisin vaeltamaan

ja voisin nähdä kaiken sen,

mi viepi ihmisen onnehen.

Kaihoten nyt katselen,

kun lentää tuolla lintu pienoinen,

se nousta korkealle saa

ja näkee kauniin, kauniin maan.

Täällä nurmet, metsät vihannoi,

puut vetten pintaan heijastua voi.

Miksi jäisin ikävään,

kun lintu siivin lähtee lentämään?

Mä lapsi maanhan olen vain

ja täällä tehtäväni sain.

Vaikka joskus vaeltaa

mä voisin kauas merienkin taa.

En omaa maata unhoittaa

mä silti tahdo milloinkaan.

Minne vaiheissani joudunkin,

taas mieli tänne palaa takaisin.

Niin kuin muuttolinnun tie,

ain elon polku varmaan kotiin vie,

ja mielen lämmön suuren saa

tää kaunis, armas synnyinmaa.

(Erland Sundqvist & Hilkka Norkamo)