Tänä aamuna olin lähdössä kouluun, kun mun auton vaihelaatikko oli päättänyt yön aikana jäätyä niin, että ei se vaihdekeppi hievahtanutkaan. -30 asteenkin pakkasella ne vaihteet vielä toimi, joten en olis uskonut että tämmöinen pikkupakkanen jäädyttäis ne ihan täysin. Onneksi mulla ois ollu vaan tunti koulua, joten päätin pitää vapaapäivän. Sen kunniaksi kävin kaupassa ostamassa mm. tulppaaneja ja kylmäsavulohta, mikä on minun suurinta herkkua. Tein lounaaksi pannukakkua Myllynparas pannukakkujauhoista, johon päälle tein siitä lohesta ja turkkilaisesta jugurtista täytteen, lisäksi laitoin sen pannarin päälle avokado tahnaa, salaattia ja tomaattia. Jälkkäriksi söin pannukakkua Ben&Jerry jäätelöllä ja lettuhillolla, ei siis mitään ihan jokapäivästä opiskelijaruokaa.
Sää oli mitä täydellisin, -8 astetta pakkasta, täysin kirkkaan sininen ja pilvetön taivas, ja niiin ihana auringon paiste! En muista millon olisin viimeksi nähnyt niin kirkasta taivasta. Koska minulla ei tälle päivälle ollut pakottavia tehtäviä, vedin monot jalkaan ja marssin sukset kainalossa hiihtoladulle. Tuskinpa kovin monessa lähes 200 000 asukkaan kaupungissa pääsee vasta ajetulle hiihtoladulle kävelymatkan päässä keskustasta. Olin ajatellut maksimissaan 4-5 kilometrin lenkkiä, mutta sukset luisti ja ilma oli niin ihana, että lopulta päädyin hiihtämään lähes 10 kilometriä, ja oon niin ylpeä itestäni! Tosin loppumatkasta vauhti alkoi hyytyä ja voimat loppua, mutta sisulla vetelin loppuun saakka. Mieli olis tehny vielä hiihtää enemmänkin, mutta voimat loppui kesken. Jospa näitä hiihtokelejä tulis vielä paljon lisää!
Loppupäivän ohjelmaan kuului hygieniapassitesti, joka onneksi meni hyväksytyksi läpi, ja auton vaihteetkin lähti toimimaan. Sen jälkeen matka jatkui yliopistolle ja orkesteriin. Oon aina pelännyt niitä moottoritien mutkaisia ramppeja, että jos auto lähtis siinä luisuun, niin miten ihmeessä siitä oikeen selviää. Tänään tuli todistettua että kyllä se on mahdollista niin, että autoon ei tule naarmuakaan. Onni onnettomuudessa, ja kyllä joutui minun ajotaidot kovalle koetukselle.
Nimittäin orkesterista takaisin tullessa se tapahtui. Ilmeisesti aloin kiihdyttämään liian nopeasti ennen sen mutkan päättymistä, ja auto lähti sivuluisussa kohti vasenta kaidetta. Juuri ennen kuin luulin törmääväni, ajattelin että voi ei, mun viulu on vänkärin paikalla edessä lattialla, toivottavasti se ei hajoa siinä rysäyksessä. Viime hetkellä vältyin törmäykseltä, ja matka jatkui kohti oikeaa laitaa. Tällä kertaa mietin takana olevaa autoa, ja ajattelin että toivottavasti se ei tuu mun perään pahki. Seuraavaksi olin taas lähellä vasemman puolen kaidetta, ja ajattelin miten paljon rakastan Calebia, eikä meidän häistä tulis mitään jos nyt törmäisin. Vielä kerran auton keula yritti pyrkiä kohti oikeaa laitaa, mutta tällä kertaa reuna pysyi jo kauempana, ja lopultakin keula osoitti oikeaan suuntaan. Kädet ja jalat täristen jatkoin matkaa, kiitollisena siitä että selvisin hengissä eikä mitään vahinkoa sattunut. Kotipihassa oli pakko heti ensimmäisenä ottaa puhelin käteen, ja soittaa se niin tärkeä puhelu: I love you so much!
 |
| www.hopottajat.fi/pannukakkujauho #paraspannari #hopopannari |
